Olin suunnilleen kuudennella luokalla ja n.12-13 vuotias, kun mun äiti sai aivoverentulpan. Siitä seurasi hänelle näkökenttäpuutosta ja häikäisyä, onneksi ei sen vakavampaa. Tällöin mun äiti löysi Jeesuksen elämäänsä ja alkoi käymään seurakunnassa. Lopulta äiti alkoi viemään meidän koko perhettä seurakunnan tilaisuuksiin. Muistan kuinka outoa oli nähdä ihmisten ylistävän Jeesusta. He seisoivat ja kohottivat käsiään ilmaan. "Noi on ihan outoja" oli mun ajatus tuolloin.
Erään tilaisuuden aikana, kun kysyttiin, ketkä haluais alkaan seuraan Jeesusta, mä aloin miettiin toden teolla. Pitäisikö vai eikö pitäis? Mun sisaret lähtivät ihan innoissaan mukaan epäröimättä ja sanoivat mulle tuu säkin (niissä illoissa pyydettiin ihmisiä tuleen eteen, jotka halus antaa elämänsä Jeesukselle). "En mä halua mennä tonne" oli mun päälimmäinen ajatus koko ajan. Mutta sitten mun sisällä alkoi kuumottaan, miksen mä alkais seuraan Jeesusta, enhän mä voi mitään menettääkään, ja lähin marssien kohti lavaa. Mua jännitti ihan sairaasti. Tuona iltana mun koko perhe otti Jeesuksen elämäänsä (paitsi äiti, joka oli tehnyt sen jo aiemmin.)
Silloin kun mä tulin uskoon, mulle tuli tosi tärkeeks ylistäminen, se jota pidin ensin ihan outona. Ylistys on aina ravitsenut mun uskoa ja pitänyt mut iloisena. Laulaminen on ollut mulle aina helpoin tapa lähestyä Jumalaa, kun Raamatun lukeminen ja rukoileminen on pikkasen hankalempaa. Varmaan monelle muullekin Raamatun lukeminen on haastavaa, mulle se on siks etten muutenkaan välitä paljoa lukemisesta. Nykyään kun olen vanhempi tajuan Raamatun merkityksen elämässäni paremmin ja löydän aina uudelleen ja uudelleen kohtia jotka kolahtavat. Musta Jumala puhuu vahvasti Raamatun kautta, rohkaisten ihan mulle ajankohtasissa asioissa.
Jumala on ohjannut mua elämässä ihmeellisellä tavalla, pääsin seurakuntayhteyteen ja sain alkaa palvella. Oon löytäny itselleni miehenkin. Riparit oli mun elämässä kulta-aikaa. Varsinkin isosena musta oli ihanaa kohdata nuoria, ja antaa itsestään niille niin paljon kun pystyi. Oi mä kaipaan niitä aikoja! Nyt Jumala kutsuu mua toisella tavalla, en osaa selittää sitä täysin, mitä se on, mutta se liittyy varmasti lapsiin ja nuoriin. Tämän takia oonkin sitten ajatellut opiskella sosionomiksi.
Elämä on mulle seikkailua Jeesuksen kanssa. Hänestä oppii koko ajan uutta, ja Hänen merkityksensä kasvaa koko ajan omassa elämässäni. Aina elämä on toki vaikeeta, mutta kaikesta selviää Jeesuksen kanssa.
Ja niin tekin selviätte! -Susse
